Amistelun alkua

Noniin, esittelytekstien jälkeen voidaankin aloittaa tää blogin pitäminen ihan oikeasti!

Kaksi ja puoli viikkoa amiksen ekaluokkalaisen elämää on nyt takana. Miltä tää meno sitten täällä uudessa koulussa ja kaupungissa on sitten maistunut? Löysinkö ensimmäisenä aamuna oikeaan paikkaan, miten on kavereiden laita ja mistä oikeankokoiset työvaatteet? Soluasumisen ihanuutta ja riemua pesukoneesta on myös luvassa! :)

Oli outoa olla taas uusi ekaluokkalainen. Varsinkin kun ikääkin on kertynyt yli 19-vuotta ja suurin osa uusista opiskelijoista oli siis mua muutaman vuoden nuorempia. Kuvitelkaa nyt: Menet peruskoulun ensimmäiselle luokalle ja olet koulun nuorin. Siirryt yläasteelle ja olet taas nuorin. Aloitat opiskelut lukiossa ja taas saat kunnian viedä nassikan arvonimen. Seuraavaksi tie vie ammattikouluun ja yllätys, oletkin vanhempi kuin suurinosa viimestä vuottaan suorittavista! Mulla taitaa olla ikäkriisi. Aamulla suunnistin siis uuteen kouluun, jonka liikuntasalista opettajat tulivatkin hakemaan omat ryhmänsä ja koko päivä käytettiinkin lähinnä koulualueeseen ja uusiin luokkakavereihin tutustumiseen. Pienestä ikäerosta huolimatta luokkalaisten kanssa tulee hyvin juttuun. Välillä saa kyllä naureskella mitä ihmeellisimmille asioille, mitä ne keksii kysyä! Mutta ehkä mäkin olin sitten samanlainen vielä muutama vuosi sitten, joten pitää yrittää ymmärtää. :)

Aika hitaastihan tää opiskelu on meillä lähtenyt käyntiin. Ei oo kuulemma mitenkään outoa kun kyse on ammattikoulusta ja rakennuspuolesta. Lukion käyneenä on vaan yllättävän vaikeeta tottua siihen joutenoloon ja yksinkertaisten asioiden kertaamiseen noin miljoonatta kertaa. Eikä niitä tupakkataukojakaan ihan määräänsä enempää jaksa. Onneksi mä en oo sentäs ainut yo-pohjanen opiskelija siellä, mun lisäksi yo-raksoja vuodelta -o8 on neljä. Saadaan sentäs jotain vertaistukea toisistamme! :) Luokanvalvoja ja opo on lisäksi vähän ehdotelleet meille oppisopimuskoulutusta, mutta siitä mä voin kertoa sitten myöhemmin lisää kun saan asiasta enemmän tietoa.

Ensimmäisestä viikosta selvittyä me ollaan jo päästy tekemäänkin jotain. Rakennustelineiden pystyttäminen luokassa nyhjäämisen sijasta oli todella hauskaa! Rankkaahan se on kun kantaa ja nostelee 30kg painavia osia neljään-viiteen metriin, mutta hyvin siellä tyttökin pärjää. Pitää vaan ottaa se asenne, että pystyy siihen ja jos tarvitsee apua jonkun osan nostamiseen niin pyytää sitä. Lisäksi voima ja tekniikka kehittyy siihenkin hommaan vaan tekemällä.

Saatiinhan me tietenkin joka naisen (ja ehkä myös miehen) himoitsemat raksavaattetkin. Nyt käytävältä ja hallista erottaa selvästi, mihin porukkaan kukakin kuuluu kun jokaisella ryhmällä on omanlaisensa varusteet. Keltainen kypärä, musta takki, harmaa-mustat housut miljoonalla taskulla ja työkalulenkeillä varustettuina ja mustat työturvakengät . Ja tottakai raksamiäs työkaluja tarvitsee! Niitä me ollaan jo jonkin verran saatu (vasara tottakai!) ja loput tulee sitten kun saadaan työkalupakit rakennettua.

Telineiden kasaamisen lisäksi me ollaan harrastettu rakennuspiirustuksia melko ahkerasti. Yleensä luokka jaetaan aamulla kahteen osaan ja puolet menee halliin tekemään työharjoituksia ja puolet jää luokkaan piirtämään. Halli on monelle se parempi vaihtoehto, piirtäminen kun alkaa aika nopeasti puuduttaa. Varsinkin kun piirtää samoja kuvia kolmatta kertaa uudestaan jos mittakaava, kulmat tai viivojen pituudet heittää. Parempi siis heti alkuun keskittyä siihenkin hommaan täysillä, niin säästyy niiltä uusintayrityksiltä.

Ensimmäinen puutyöharjoitus meillä oli tällä viikolla. Rakenettiin pienissä ryhmissä sahapukki (eli "taso" johon saa tuettua laudan/puupölkyn siksi aikaa kun se sahataan pienemmäksi) ja lopulta maalattiin se. Pukki onnistui ihan hyvin (mitä nyt muutama osa piti tehdä pariin kertaan uudestaan kun ensimmäiset yritykset oli vähän epäilyttäviä) ja väriksi meidän ryhmä päätti demokraattisesti äänestämällä vaaleanpunaisen. :) Porukan ainoalla pojalla kun ei kauheasti siihen kohtaan ollut sanomista! Joten, tästä tää mun rakennusura sitten lähtee, vaaleanpunaisesta sahapukista.

Vähän päälle kolme viikkoa mä oon nyt ollut hämeenlinnalainen ja mä alan viihtyä täällä kokoajan paremmin. Koti-ikävää mä en oikeestaan osaa ees potea, koska ei mulla oo enää paikkaa, mihin palaisin takaisin. Tää asunto on nyt mun kotini ja siihen ajatukseen mä oon nyt yllättävän hyvin tottunut. Vaikka pakko myöntää, olihan se pieni kriisi muuttaa isosta omakotitalosta viiden ihmisen soluun! Ei enää omaa kylppäriä ja keittiötä, nyyh.

Kämppiksillä on tottakai iso osa siihen , että mä oon viihtynyt täällä näinkin hyvin. Mulla on siis neljä tyttöä kämppiksenä ja kaikkien kanssa mä tuun hyvin juttuun. Ainakaan vielä ei oo mitään erityisen ärsyttäviä piirteitä ilmennyt, mutta ehkä niitäkin ajan kanssa sitten löytyy... :D Etenkin vanhimman tyypin kanssa tulee juteltua, vietettyä aikaa ja viikonloppuisin myös baareiltua aika paljonkin. Ja vaikka meitä viisi ihmistä samassa kämpässä asuukin, niin ei se sitä tarkoita etteikö olis yhtään omaa rauhaa. Meillä on kuitenkin niin iso kämppä, että kaikille riittää varmasti tilaa ja kaverinkin voi vielä pyytää yökylään. Asumisen suhteen mulla ei siis oo mitään valittamista.

Näin siis mulla sujuu elämä nykyisin Hämeessä. Paljon on asiat muuttunut, mutta sitähän mä täältä lähdinkin hakemaan. Uutta elämää.